web_ylapalkki_latomo1.jpg

Esa Illoisen 70-luku: nuorimies ja Ford Cortina 2000 GT

Ford_Cortina_2000_GT_70sAK-PJP-15412 (kopio).jpg

Ajoin korttini Kupla-Volkkarilla. Silloin ei vielä oltu ihan 70-luvun puolella, mutta sama auto oli alla uuden vuosikymmenen ensimmäiset vuodet, kun pääsin omin nokkineni liikenteeseen katto pään päällä.

70-luvun alussa lähitienoon isoon liikkeeseen ilmestyi vaihtoautona vähän ajettu Ford Cortina 2000 GT. Se oli mallin kolmatta sukupolvea, siis aika paljon isompi kuin edelliset, mutta koeajolla ei voinut olla vaikuttumatta kuinka 2-litraisen koneen kyydittämänä suorituskyky tuntui ihan toisenlaiselta kuin Kuplassa. Sitä paitsi ajan hengen mukainen runsasantinen kojelauta keskikonsoleineen, lyhyt vaihdekeppi ja istuinten niskatuet hypnotisoivat sporttitunnelmaan jo kylmiä tyyppejä ottaessa.

Kotona seurasi ehkä viikon kestänyt kireätunnelmainen jakso, kun tein kaikkeni painostaakseni ostopäätöksessä. Välillä oikein onnittelin itseäni, kuinka sain vähemmänkin pitävät argumentit kuulostamaan vakuuttavilta. Se kannatti: metallinvihreä Cortina päätyi Kuplan paikalle meidän talliin!

Kaupan hoitanut myyjä - olen muistavinani nimenkin: Timo Nyholm - oli kuulemma autoa luovuttaessaan lähettänyt vanhempieni kautta varoittelevia terveisiä. Että tämä on kyllä makea peli nuorelle kundille, mutta sen kanssa täytyy pitää maltti mielessä.

Eihän se nyt tietenkään mikään varsinainen tykki ollut. Hädin tuskin sata hevosvoimaa, 170:tä hipova huippunopeus, mutta kiihtyvyys nollasta sataan 11,7 sekunnissa oli siihen maailmanaikaan selvästi keskivertoa kovempi. Ei käy kiistäminen, etteikö se saanut nuoren kundin tuntemaan itsensä muutaman vuoden vanhemmaksi ja kokeneemmaksi.

70-luvulla oli vielä ikään kuin itsestään selvää, että uuteen autoon piti saada heti kunnon tuntuma. Sehän tarkoitti, että täytyi koetella sen suorituskyvyn rajoja. Niiltä reissuilta selvittiin takaisin kotiin ilman, että autossa olisi koskaan näkynyt ulkoisia vahinkoja. Eihän pääkaupunkiseudulla Helsingin ulkopuolella oikeastaan juuri missään ollut edes jalkakäytävän reunoja, joihin kolhia vanteita. Jos ajolinja meni vähän leveäksi, niin ei siitä pahempaa seurannut kuin soran pöllyämistä ja ehkä jotain rehuja puskurin kulmaan. Ne oli helppo repiä pois ennen kuin palautti auton talliin.

Yhden tiukan tilanteen muistan kokeneeni, kun soratiellä jossain Inkoon takana Cortina lähti vasemmalle taittaneen nyppylän jälkeen niin sanotusti "kirjoittamaan" tien laidalta toiselle. Ei siis enää ollut kuskin vallassa päättää kummalla reunalla se minäkin hetkenä kynsi, mutta onneksi sattui olemaan oikealla juuri sillä hetkellä, kun kohdattiin vastaan tullut maitoauto. Sen verran tapahtuma pisti vetämään henkeä, että oli pysähdyttävä katsomaan, jäikö mitään jälkiä. Muistan toisesta takapyörästä löytyneen vanteen ja renkaan väliin kiilautuneita pikkukiviä...

Asvaltilla en koskaan tainnut joutua Cortinalla vaikeuksiin, vaikka vauhti tietysti oli paljon kovempi. Kun kattonopeuksia ei vielä ollut, pidemmät matkat tuli ajettua niin kovaa kuin uskalsi. Se aiheutti tiettyä jännitystä jäseniin. Joskus esim. Turusta palattua lihaksissa oikean polvilumpion ympärillä tuntui kummallista kramppaavaa kutinaa, jota tuntikausia piti rystysillä hieromalla rentouttaa.

Sitten tuli kattonopeus, mutta sitä ennen juuri tuo suoritushakuinen ajotapa sittenkin ehti herättää vastuuntunnon. Joltakin pidemmältä reissulta palatessa hätkähdin huomaamaan vauhtisokeuden ja päähään pälkähti, että tutuillakin tienoilla pensasaitojen välistä saattaa täysin yllättäen pölähtää eteen vaikkapa lapsi tai kotieläin. Se johti uuteen ajotapaan. Opettelin jarruttamaan vasemmalla jalalla ja siitä lähtien olen taajamissa ja muissa rajoitetun näkyvyyden paikoissa säännöllisesti ajanut vasemman jalan päkiä koko ajan kevyesti jarrupolkimella - siis paljon hitaammassakin vauhdissa. Se estää tarkkaavaisuutta herpaantumasta ja säästää mahdollisessa paniikkitilanteessa ajan, joka kuluisi jalan siirtämiseen.

Cortina ei palvellut kovin monta vuotta, mutta sinäkin aikana kävi selväksi, että sitä ei kestokulutushyödykkeenä ollut tehty juurikaan nykypäivän elektroniikkarojua pitkäikäisemmäksi.

Meilahdentiellä ei 70-luvulla ollut hidastepomppuja ja Kuusisaaren suunnasta keskustaan päin ajettaessa sitä kautta usein muka "oikaistiin" Paciuksenkadulle. Kerran kun siellä ampaisin liikennevaloista ylös Paciuksenkadun mäkeen, jyrkästi oikealle, kuului takaviistosta, sisäkaarteen puolelta naksahdus. Ei kova, mutta selvästi havaittava. Kesti aikansa ennen kuin syy selvisi. Seuraavana keväänä autoa pestessä ihmettelin B-pilarin tyveen ilmaantunutta ruostevanaa. Pilari oli kiihdytyksessä napsahtanut poikki, kun veltonpuoleinen itsekantava kori pääsi vääntymään!

Ei se minun syyni ollut, vannon! Kuten ei sekään, että kun seuraava omistaja tuli katsomaan autoa, sen alle oli ilmestynyt valtava bensalammikko. Tankki oli ruostunut puhki!

- Esa Illoinen -

(Kuvan auto ei liity tapaukseen. Kuva: Petri Juola, kuvaa käsitelty)

Julkaistu: 15.12.2016 08:41

<< Takaisin