web_ylapalkki_latomo1.jpg

Vuoden 1952 ajoneuvot

Teksti: Esa Illoinen

Helsingin Olympialaiset 1952 oli ensimmäinen tilaisuus saada Suomea laajalti näkyville ulkomailla rauhanomaisessa hengessä. Vielä täysin agraariselle maalle oli iso haaste uudistaa sodassa runneltua ajoneuvokantaansa niin, että maailmalle välittyisi kuva kehittyvästä kansakunnasta.

Omiin Olympialaisiin valmistautuvalla Suomella oli yhä kahdet kasvot. Helsinkiä oli varusteltu kisoja varten jo 30-luvun lopulla, kunnes 2. maailmansota teki haaveille tylyn lopun. Pääkaupungin ilme oli kuitenkin tästäkin syystä ymmärrettävästi paljon modernimpi kuin maakunnan.

Helsingin ja muidenkin vanhempien kaupunkien keskustojen kadut olivat pääosin kivettyjä, mutta maaseudulla Suomen tieverkosto oli vielä 50-luvun alussa tarkoitettu ennen kaikkea hevospelillä kuljettavaksi. Oli kestävä aina vuoteen 1960 asti ennen kuin autoja liikkui teillämme yhtä paljon kuin hevosia!

Kelirikko tuotti liikennöinnille suuria vaikeuksia. 50-luvulla sattui sellaistakin, että Jyväskylän kaupunki yhtenä keväänä oli pari viikkoa sen takia kokonaan liikennemotissa. Jopa linja-auto saattoi välillä vajota syvään savivelliin ja tarvittiin matkustajien apua työntämään sitä kovemmalle maaperälle.

Tämä ei suinkaan ollut ainoa syy, minkä takia bussista joutui poistumaan kesken matkan. Rengasrikot olivat yleisiä ja yhtenä niiden syynä olivat hevosenkengistä irronneet naulat!

Olympialaisia pidettiin päätepisteenä sodan jälkeiselle jälleenrakennuskaudelle ja oli tietenkin tärkeää, että maasta annetaan ulkomaisille vieraille mahdollisimman edustava kuva. Kun kisaturisteja odotettiin saapuvan Helsinkiin myös maanteitse, varauduttiin heitä ohjaamaan erityisille olympiateille, jotka viitoitettiin asianmukaisesti.

Näille olympiateille kohdistettiin kunnossapitorahoja ja tienvarsien maisemiinkin kiinnitettiin huomiota. Autoilevia kisavieraita ennakoitiin tulevan maahan Tornion kautta, joka oli myös Kreikasta kiidätettävän olympiatulen ensimmäinen pysähdyspaikka Suomessa. Siksi olympiateiksi valittiin sieltä Ouluun vievä maantie sekä täältä edelleen Helsinkiin johtavat reitit Kuopion, Jyväskylän sekä Vaasan ja Hämeenlinnan kautta.

Luonnostaan lankesi olympiatien osa myös Turusta pääkaupunkiin johtavalle väylälle. Se syötti kisoihin väkeä Turun satamasta; säännöllistä laivavuoroa kun ei vielä Tukholman ja Helsingin välillä ollut. Lisäksi monet länsimaiset matkailijat kavahtivat junayhteyttä Turusta Helsinkiin, koska se kulki Neuvostoliiton hallitseman Porkkalan vuokra-alueen läpi.

Kaikki olympiatiet olivat yhä sorapintaisia, toisin kuin majoitustarpeita palvellut Porvoon tie, joka kisojen alla sai asvalttipäällysteen. Helsingin katuja asvaltoitiin Olympialaisten ansiosta kiireellä, mutta kaupungin ulkopuolella riitti esim. länsisuuntaan kestopäällystettä vain Jorvakseen asti. Keskustassa urbaania ilmettä lisäsivät Aleksin ja Mikonkadun kulmaan saadut maan ensimmäiset liikennevalot, mutta avarammissa risteyksissä, kuten postin kulmalla, liikennettä ohjasivat ruuhka-aikoina poliisit.
Millainen kulkuneuvo sitten oli tällaisiin olosuhteisiin sopivin? Itse asiassa tuollainen kysymys ei ollut kovin ajankohtainen vuonna 1952. Useimmiten ajoneuvoiksi hankittiin sitä mitä satuttiin saamaan. Lähestyvien Olympialaisten ansiosta lisenssivirasto myönsi kyllä tapauskohtaisia helpotuksia valuuttamääräyksiin. Uutta kalustoa saatiin siten maahan edellisvuosia enemmän, mutta se ei läheskään aina johtanut ihanteellisiin valintoihin, sillä ostopäätöksiin vaikutti yksinkertaisesti raha, tai useimmiten sen puute.
Tämä selitti pitkälti moottoripyörän suosion valtavan kasvun. Ketterä kaksipyöräinen oli sitä paitsi varsin maastokelpoinen heikkokuntoisillakin tieosuuksilla.

Henkilöauto ei vielä ollut kansan kulkuneuvo: niitä oli vuonna 1952 vain puolet koko maan juuri 100.000:n rajapyykin ylittävästä autokannasta. Maaseudulla henkilöautoistakin monet kuuluivat kyläkauppiaille ja ne oli siis hankittu lähes puhtaasti ammattikäyttöön. Myös muun muassa keinosiementäjien tiedettiin saavan auton muuta väestöä helpommin, koska he tarvitsivat sitä työssään.

Lisenssivirastossa ymmärrettiin toki tarve uusia maan autokantaa etenkin siellä, missä kisavieraat joutuivat sen kanssa kosketuksiin. Tämä johti välillä outoihin ratkaisuihin.

Suomen Autoteollisuudelle myönnettiin 1952 maahantuontilisenssi peräti 801:lle Roverille. Hakija ei missään tapauksessa ollut odottanut saavansa hyväksyntää näin suurelle määrälle eikä koko kiintiötä lopulta edes tuotu maahan, koska sille ei löytynyt maksukykyistä asiakaskuntaa. Valtiovallan taholla joku kuitenkin oli keksinyt, että isopyöräinen, jykevä Rover olisi juuri sellainen auto, jota Suomeen tässä vaiheessa tarvittiin.

Maan taksikanta oli tietenkin avainasemassa, kun vieraisiin haluttiin tehdä vaikutusta. Siksi syntyi idea hankkia tänne Amerikasta 500 käytettyä Checker taksia. Edullinen hinta ja hyvä maine houkuttelivat niille helposti riittävän määrän tilaajia, mutta pitkässä laivakuljetuksessa kolhiintuneet autot tuottivat maahan saavuttuaan monelle ostajalle pahan pettymyksen. Checkerien ohella Suomeen kyllä saatiin juuri Yhdysvalloista paljon aivan tuliterääkin taksikalustoa, joka vaikutti katukuvassa pitkään.
Roveriakin suurempia tuontikiintiöitä myönnettiin pienemmille ja edullisemmille autoille. Autorex sai tuoda maahan peräti 2.000 Renaultia. Turkulainen Keskusautohalli toi 700 Simcaa. Näin tasapainotettiin muuten silmiinpistävän itäautovaltaista ajoneuvovalikoimaa. Myös pienemmät englantilaiset autot yleistyivät ja kauppaa Britannian kanssa piristi Olympialaisissa vierailleen Prinssi Philipin täällä saama lämmin vastaanotto. Tähän asti välit saarivaltakuntaan olivat sodan aikaisten vihollisuuksien takia olleet viileät.

Kisavieraan silmään käyvää liikennemaisemaa terästi niin ikään reipas poliisin autokannan uusinta. Poliisille tuli Chevrolet´eja ja Volvoja, mutta myös sivuvaunulla varustettuja Harley-Davidson pyöriä.

Linja-auto-ala odotti Olympialaisilta paljon. Kuskeja pantiin etukäteen käytös- ja kielikursseille, samoin kuin pääkaupungin taksimiehiäkin. Myös kalustoon pyrittiin satsaamaan: Pohjolan Liikenne asennutti yhteen laivapikavuoroonsa DC3:sta irrotetut, säädettävin selkänojin varustetut lentokoneen penkit. Savonlinja liikennöi Mikkelistä vastahankitulla Scania-Vabis´illa, jonka paikallinen lehdistö oitis risti "olympialinjavaunuksi". Kotimainen teollisuus oli varautunut 1952 peräti 800 linja-auton korittamiseen, mutta tästä jäätiin kauas, kun liikennöitsijöillä ei ollut varoja näin mittavaan kaluston uusintaan.

Kesti vielä kymmenkunta vuotta ennen kuin autojen kauppa vähitellen vapautui ja ihmisillä myös alkoi olla varaa niiden hankintaan. Kaikesta huolimatta olympiavuosi 1952 antoi ehdottomasti potkua suomalaisen ajoneuvokannan kasvulle ja uusiutumiselle. Siitä lähtien kotimainen ajoneuvokulttuuri on noudatellut suurin piirtein samoja linjoja kuin muualla läntisessä Euroopassa.

Julkaistu: 18.2.2009 10:23

<< Takaisin